Ehea on matka, joka itselleni alkoi jo vuonna 2009.
Yrityksen perustaminen ei siinä kohtaa ollut se ensimmäinen mielessäni ollut asia, mutta muutos siihen, että olen nyt tässä, lähti silloin liikkeelle.
Elämä vei minua suuntaan, jota en ollut suunnitellut tai toivonut. Läheisten sairastumisia ja menettämistä tuntui tulevan yksi toisensa jälkeen.
Toki tuohon ajanjaksoon kuului onneksi myös hyviäkin tapahtumia ja hyvä niin. Syksyllä 2019 sain matkaani MS-taudin, joka suureksi yllätyksekseni ja onnekseni laittoi elämäni hyville raiteille.
Ihan aluksi Ehea syntyi muistikirjani sivuille, kun tutustuin tarkemmin omiin ajatuksiini. Mielen palasia kootessani rohkaistuin siitä ajatuksesta, että minulla on lupa lähteä toteuttamaan omia haaveitani. Hiljensin vauhtia ja aloin nähdä selkeämmin.
Ajatukseni vahvistuivat kun eräänä marraskuisena päivänä lähdin tutkimaan vanhaa tehdashallia, jossa mieheni isän puolen suku aikanaan pyöritti Roosin savenvalutehdasta.
Minua on aina kiehtonut rakennettu ympäristö. Ihmisen kädenjälki ja arkkitehtuuri. Sen vuoksi tutkimusmatkat hallille olivat aina mieluisia.
Kuuntelin tarinoita tuosta vanhasta tehtaasta ja tajusin, miten paljon elettyä elämää ja tehtyä työtä tuo vanha kaarihalli piti sisällään.
Kotialbumista löytyi kuvia eri vuosikymmeniltä ja rupesin hiljalleen hahmottamaan tehtaan toiminnan kokoa ja sitä, millainen työllistäjä se oli aikanaan ollut. Löysin lehtijuttuja ja erilaisia julkaisuja. Historiaa tutkiessani minulle vahvistui ajatus siitä, että tämä tarina tarvitsee jatkoa. Mietin miten tarinaa voisi jatkaa ihan uudella tavalla.
Annoin ajan kulua.
Mennään ajassa vähän taaksepäin omaan lapsuuteeni, suurinpiirtein neljänkymmenen vuoden taakse. Kolme sukupolvea asui saman katon alla.
Elämää elettiin silloin vahvasti vuodenaikojen rytmissä, juhlapyhistä toiseen. Talvista muistan kirkkaat tähtitaivaat ja hiihtämisen pellolla kotitalomme pihapiirissä. Pimeys jännitti. Keväisin kuralätäköt kutsuivat luokseen ja kesäisin juostiin paljain jaloin. Välillä haettiin porkkanoita maalta ja pestiin ne sadevedellä.
Olen syyskuun lapsi ja ehkäpä sen vuoksi syksyt tuntuivat jollain tavalla aina uuden aluilta. Silloin kaunein paikka meidän kotipihassa oli suuri haaroittunut vaahtera, jonka kauniisti kellertäviä ja punertavia lehtiä piti ihmetellä aina hieman pidempään.
Työ ja yrittäminen olivat meillä aina läsnä. Seurasin isäni ja isän isäni työskentelyä navetasta verstaaksi muutetussa rakennuksessa.
Havahduin tarinoihin omasta lapsuudestani.
Isäni on taitava puuseppä ja hän on valmistanut kaappikelloja ns. könninkelloja oman isänsä – paappani jalanjäljissä. Tarinat meiltä kotoa alkoivat loksahdella paikoilleen. Tajusin, että olen koko ajan ollut liian lähellä, että olisin oppinut niitä oikeasti arvostamaan.
Tunne siitä, että tätäkin tarinaa tulisi jatkaa vahvistui. Mietin miten voisin jatkaa oman sukuni tarinaa omalla tavallani, niin että jättäisin siihen oman aikani jäljen.
Annoin ajan kulua.
Innostus ja tahto omaan oli nyt vahvana mielessäni.
Kaikki alkoi nivoutua yhä tiiviimmin yhteen. Mieleni palasten loksahdellessa paikoilleen rohkaistuin. Päätin, että nyt minun on aika luottaa itseeni.
Sain kannustusta ympäriltäni.
Uskalsin. <3
Juuri nyt unelmani ei karkaa minnekään. Se on minun, eikä sillä ole kiire. Uskon itseeni ja se riittää. Kuuntelen mitä intuitiolla on minulle kerrottavana, luotan positiivisuuteen ja iloon joita kaikista menneistä tapahtumista huolimatta kannan mukanani.
/Tiina
Tässä on suosikkini:
Teo Pöytävalaisin
