Oman isäni osaavissa käsissä puu on vuosien varrella muotoutunut lukemattomiksi pehmeiksi kaariksi ja persoonallisiksi tuotteiksi. Isäni valmisti kaappikelloja oman isänsä jalanjäljissä Etelä-Pohjanmaalla, Ilmajoella.
Vietin lapsuuteni sahanpurun keskellä seuraten isäni ja isän isäni työskentelyä vanhassa, navetasta verstaaksi muutetussa ulkorakennuksessa. Samalla opin luovuuteen ja siihen, että asioita voi ja pitää tehdä käsin, itse. Käsillä tekeminen oli, ja on edelleenkin perheessämme suuressa arvossa. Liekö sen opetus ollut itselleni se, että niin jätät jäljen, merkin siitä, että olet ollut. Opin myös, että tarinat esineiden takana tekevät niiden käyttämisestä ja omistamisesta merkityksellisempää.
Puupöly leijaili ympärilläni muodostaen taianomaisen pilven pienen tytön unelmille kasvaa ja kehittyä.
Reilu kaksi vuotta sitten, tapahtumat tähänastisen elämäni varrelta laittoivat arvomaailmani uusiksi. Ajatus Eheasta syntyi ja rohkaistuin ajatella; nyt tai ei koskaan. Joskus omat tarinat tuntuvat liian tutuilta, että niiden olemassaoloa ei edes huomaa. Niin kävi myös minulle. Mutta kun uskaltauduin puhumaan omista unelmistani, alkoi tapahtua ihmeitä. Ja sillä ihmeellisellä matkalla
Ehea on olemassa siksi, että tarinat voisivat jatkaa kulkuaan ja että vanha kädentaito ei unohtuisi. Kunnioitus aikaisempien sukupolvien työhön ja kädentaitoihin luo vahvan pohjan Ehean arvoille. Jossain määrin tunnen tekeväni myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaan työn.
Ehea on saanut nimensä sanasta “eheä”. Se kuvastaa sukupolvien ketjua ja ajatusta siitä, että historiaa voi rakentaa eheäksi kokonaisuudeksi myös niin, että tuotteet ja tarinat muuntautuvat uusiksi tähän päivään sopiviksi.
Seison Kiilopään huipulla ja hengitän nenän kautta puhdasta tunturi-ilmaa keuhkoihin.
Näen kauas.
Taivas on kauniin sininen, vain muutama valkoinen pilvi koristaa näkymää.
Aurinko paistaa. Tässä on hyvä, tähän voisin jäädä.
